|
Kotimaisen fantasian parissa saa ainakin toistaiseksi hakata päätään seinään. Juuri kun olin raahustanut läpi Noitien hovin ja päättänyt, ettei koskaan enää; en ikinä enää lue suomalaista fantasiaromaania, ellei minulla ole poikkeuksellisen vakavaa syytä moiseen tekoon, niin enkös onneton ottanut arvosteltavaksi Hämähäkkitemppelinkin. Jo alaotsikon - Gaealian tarustoa - pitäisi varoittaa oikein kirkonkelloja kumisuttaen, mutta minkäs sitä hyväuskoisuudelleen mahtaa. Otavan fantasiaromaanisarjarjasta noin sarjana on tullut maristua jo aiemmin. Sanottakoon silti vielä ja taas, että katson tulleeni kusetetuksi, kun Orson Scott Cardin jälkeen saan viisikkoa fantasiapaketissa. Toki ymmärrän, että fantasiaromaani-määritelmän alle voidaan sijoittaa monenlaista. Silti sarjalta odottaa edes jonkinlaista yhtenäisyyttä - ehkä jopa laatua - kun se kerran on sarja. Varmasti Hämähäkkitemppelistä voisi keksiä jotakin hyvääkin sanottavaa, kun hiukan pinnistäisi. Voisi vaikka väittää, että jotkut hyvin nuoret lukijat varmasti innostuvat perinteisestä fantasiajuonesta ja selkeäpiirteisistä henkilöistä. Mutta toisaalta: miksi väheksyä nuorisoa? Ei kai edes varhaisteinejä saisi kohtuuttomasti aliarvioida. Lisäksi on vielä se ikiaikainen totuus, että kelvollinen lastenkirja on myös kelvollinen aikuisten ja jopa vanhusten kirja. Kelvoton lastenkirja taas on sen lajin syntinen pökäle, josta kilttikin ihminen haluaisi ladata juhaseppälämäisen tylyjä lausuntoja. Hämähäkkitemppelin lukeminen on siis hidas ja piinallinen prosessi. Kerronnasta tulevat mieleen ne puisevat ja väkinäiset iltasadut, joita omille lapsiraukoilleen pakertaa päivän rasituksista uupuneena. Henkilöt ovat aina samat, "yllätykset" ovat sellaisia, että kolmivuotiaskin ne näppärästi kekkaa etukäteen ja kieli pysyttelee uneliaan yksitotisena: "Sitten käveltiin pitkästi. Pantiin nuotio pystyyn. Yksinkertainen ateria oli maukas. Hämähäkkimies ehti tuskin huomata, kun oli jo ilman päätä." Luultavasti puiseva kieli onkin Hämähäkkitemppelin raskain rasite. On jopa mahdollista, että hiukan eloisampi kertoja olisi samoista aineksista saanut aikaan jotakin siedettävääkin. Vaikka nyt ajateltaisiinkin, että Hämähäkkitemppeli on vain lapsellinen perusseikkailu, jolta ei voida vaatia samoja ominaisuuksia kuin parhaalta aikuisfantasialta, niin silti voidaan kai vaatia edes alkeistason viihtymystä. Niin, ne ainekset. Meille annetaan kartta. Meille annetaan seurue, johon kuuluu Hyviä Henkilöitä ja jolla on melkein mahdoton Tehtävä (yksi näistä henkilöistä on sivumennen sanoen samooja). Sitten meille annetaan hirmuisia vihollisia eli hämähäkkimiehiä. Ne osaavat ruikkia syövyttävää myrkkyä eivätkä tunne juuri mitään, ainakaan sääliä. Meitä kuljetetaan huisin pelottavien miljöiden läpi kohti kaikkein kauheinta, Hämähäkkijumalattaren temppeliä, jossa loppu "huipentuu". Runokatkelmat lukujen alussa panevat kaiholla muistelemaan harrastajakirjoittajien värssyjä Kauhavan rintamamiesten joululehdessä. "Tapas ystävät oivat taas kerran/aikaa viipyä ei hetken verran." Tai: "Vielä lisää on luvassa heitä/jotka kulkevat vaarojen teitä/aina valmiina kantamaan kalpaa/joka pahuuden juonia salpaa." "Tähän se humaani loppukaneetti", vaatii se osa arvostelijaa, joka mainiosti tietää, ettei kirjoittaminen ole helppoa. "Ja paskat", sanoo se osa, jonka piti tämäkin kyhäelmä lukea. |